Miten 1500-luvulla pukeuduttiin? ǀ What did people wear in the 16th century?

Mitään yhtenäistä renessanssimuotia ei oikeastaan ollut olemassakaan. Joka alueella oli omat tyylinsä, mutta ne vaikuttivat toisiinsa, ja omaan pukeutumiseen poimittiin piirteitä muilta. Puvun osat taas olivat jokseenkin samat kaikilla ja kaikkialla.

Asu koostui alusvaatteista, puvusta, mahdollisesta päällyshameesta, päähineestä ja asusteista. Ulkona liikkumista varten puettiin päällysvaatteet. Asun osat ja leikkaus olivat joka yhteiskuntaluokassa likimain samat; ne erosivat toisistaan lähinnä materiaaliltaan ja koristelultaan. Muoti oli vaihtelevampaa miehen puvussa, ja siitä otettiin vaikutteita erityisesti naisten päähineisiin ja puvun yläosaan.

Alimmaiseksi puettiin pellavainen paita, joka saattoi pursuilla esiin vaatteiden viilloksista. Paidan kaulukset ja kalvosimet koristettiin usein kirjomalla, sillä ne jäivät näkyviin puvun alta. Niihin saatettiin lisätä myös röyhelöitä, jotka nekin voitiin kirjoa tai koristella paljetein ja pitsein. 1500-luvun lopulla kaularöyhelö muuttui irralliseksi myllynkivikaulukseksi, jotka Suomessa olivat suositumpia miehillä.

Naiset pukivat paidan päälle alushameen tarpeen tai asemansa mukaan. Turkisvuorista puolihametta käytettiin lämmittämään kylmillä ilmoilla, liivihameen avulla kurottiin yläosaa tiukemmaksi. Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa, alushame oli väriltään useimmiten punainen.

Kun naisten puvun alaosana oli pitkä hame, miehet käyttivät erilaisia housuja. 1500-luvulle tyypilliset olivat lyhyet pluder-housut tai pönkkäpöksyt, joihin kuului myös pitkät sukat. Työvaatteena käytettiin pitkälahkeisia housuja. Naiset käyttivät polvipituisia sukkia, joita myös miehet saattoivat pitää pitkien sukkien päällä. Molemmat käyttivät myös terällisiä, nilkkasukkia, jotka suojasivat housusukkia ja toimivat lämpöeristeenä. Ne tehtiin yleensä verasta, joskus myös langasta joko neuloen tai neulakinnastekniikalla, ja niissä saattoi olla turkisvuori.

Pluder-housuihin ja pitkiin sukkiin, mustaan röijyyn ja lyhythihaiseen jakkuun sekä lyhyeen viittaan pukeutunut mies ǀ Man dressed in pluderhose and long stockings, black doublet and short sleeved jerkin and short cape. Photo: Wikimedia Commons.

Röijy kehittyi keskiaikaisesta miesten takista, mutta nyt sitä käyttivät niin miehet kuin naiset. Se oli todella yleinen vaatekappale Suomessakin. Ylhäisön röijyt valmistettiin silkistä ja sametista, muuten useimmiten villasta. Suurimmassa osassa oli koristelua: metalli- ja silkkikirjontaa, hapsuja, nyörejä ja viilloksia. Erityisesti hihojen koristelu oli tärkeää, sillä päällysjakkua käytettäessä ainoastaan ne jäivät näkyviin. Röijyjä tehtiin myös säämiskästä, yleensä matkustuskäyttöön tai haarniskan alle.

Naisilla jakkua vastasi hameen liivi. Puvun osat tehtiin yleensä samasta kankaasta, 1500-luvun alussa siis suurikuvioisista silkeistä ja loppua kohden pienempikuvioisista kankaista. Jos liivi tehtiin eri kankaasta kuin hame, se oli yleensä kalliimpaa silkkiä tai samettia.

Jakun ja liivin yhteyteen kuuluivat erilaiset kaulukset, jotka suojasivat ja peittivät rintaa ja kaulaa. Nahkaisten, sotilaskäyttöön tarkoitettujen kaulusten lisäksi niitä tehtiin villoista ja sametista. Niissä oli viilloksia tai ne oli kirjottu jakkujen tapaan. Naisten kaulukset valmistettiin useimmiten silkeistä ja vuorattiin turkiksella. Naiset käyttivät myös ohuita, koristeellisia puvun alle puettavia kauluksia tai rintamuksia.

Päällyshameita ja asusteviittoja, jotka puettiin puvun päälle, oli useita erilaisia. Niitäkin käyttivät sekä miehet että naiset, mutta ne kuuluivat lähinnä yhteiskunnan ylimmille kerroksille. Ne saattoivat olla pitkiä, takkimaisia vaatteita tai lyhyitä harteilla pidettäviä viittoja. Usein päällyshameet liittyivät edustuskäyttöön, lyhyet viitat olivat keikarimaisia muotiasusteita.

Kaavut, viitat ja muut kylmältä suojaavat vaatteet olivat kaikkialla melko samanlaisia; niissä ei ollut muotipiirteitä tai eroja sukupuolten välillä, vaikka naisten kaavut olivat usein näyttävämpiä. Ne olivat yleisimmin verkaa, myös ylhäisöllä, joskus halvempaa villaa tai nahkaakin. Ne oli yleensä vuorattu turkiksella, ja ne voitiin kiinnittää hopeasoljilla tai -hakasilla.

***

There was no such thing as uniform ”Renaissance fashion”. Every region had their own styles, but they influenced each other, and people borrowed different fashion features from others.

An outfit consisted of undergarments, gown, possible over-gown, headwear, and accessories. Outerwear was used when being outdoors. The parts of an outfit and the cut of the clothes were about the same in every part of the society; only materials and embellishments varied. Men’s fashions were more versatile, and it had an influence especially on women’s headwear and bodices.

Linen shirt was the innermost layer of clothing. It could be full enough to be seen under the dress. Cuffs and collars, which remained visible, were often embroidered, or ruffles were attached to them. Even the ruffles could be decorated with embroidery, sequins, or lace. Towards the end of the 16th century neck ruff became bigger and separated from the shirt.

For women, wearing a petticoat was partly depending on her status, but it also had the practical function to keep the wearer warm. Simple skirts with fur lining were used as additional warming layer, skirts with bodices attached could be used to mould the wearer’s upper body. Most often the petticoats were red all around Europe.

Whereas women wore long skirts, men used different hose. Short pluderhose or trunk hose, which were paired with long stockings, were typical for the era. Long, loose trousers were used as workwear. Women wore knee-length stockings, which could also be used by men with their longer stockings. Both men and women wore short socks for warmth and to protect their fine stockings. Socks were usually made of woollen cloths, sometimes also knitted or naalbinded, and they could have fur lining.

Röijyyn ja liivihameeseen pukeutunut nainen ǀ Woman dressed in doublet and gown. Photo: Wikimedia Commons.

Doublet was used by both men and women in the 16th century, even if it was originally a man’s garment. It was very common, even in Finland. Finer doublets were made from silks and velvets, whereas common people used woollens. They were often decorated with gold or silk embroidery, tassels, cords, or slashes. Decorating the sleeves was especially important, since only they were left visible when wearing a jerkin on top. Doublets were made also from chamois leather, usually for travel or wearing under armour.

Women’s equivalent to jerkin was the gown bodice. Different parts of the gown were usually made of same fabric, but if that wasn’t the case, the bodice was usually made from more expensive fabric than the skirt. Silks had large, elaborate patterns in the earlier 16th century, whereas the patterning became more subdued in the latter part of the century.

Different collars and partlets were used to cover the exposed chest and neck. Gollars made of leather were intended for military use, and the ones belonging to civilian fashion were made of woollens and velvets. They usually had slashes, or they were embroidered like jerkins. Women’s collars were made of silks and velvets and lined with fur. Women also used fine, decorative partlets under their gowns.

There were several styles of over or loose gowns and accessory capes. They, too, were used by both men and women, but they belonged mostly to the upper class. Loose gowns were usually long, coat-like garments used in more formal occasions, whereas the use of the short, fashionable capes wasn’t that restricted.  

Different cloaks, capes and other outerwear were quite similar everywhere. They usually didn’t have any specific fashion features or differences between sexes, even if women’s cloaks were often finer. They were usually made of woollen cloth, even for nobility, sometimes of cheaper woollens or even leather. They were often lined with fur and closed with silver hooks or brooches.

Murjaani kuningas Juhanan hovissa – Afrikkalaiset renessanssiajan Euroopassa ǀ A Morian in King John’s court – People of colour in Renaissance Europe

Afrikkalaisten historia Euroopassa liittyy vahvasti orjuuteen. Portugalilaiset toivat orjia Eurooppaan vuodesta 1444 lähtien, ja Pohjois-Amerikkaan ensimmäiset orjat vietiin vuonna 1619. Tämä vuosi merkitsee karkeaa rajaa suhtautumisessa rasismiin kahden eri ajanjakson ja kahden eri mantereen välillä.

Rodun määritelmä oli 1500-luvulla erilainen kuin myöhemmin Amerikassa. Afrikkalaisia ei pidetty Euroopassa huonompina tai alempiarvoisina, vaan nähtiin tavallaan eksoottisina ”toisina”, erilaisina. Afrikkalaisia orjia oli Euroopassa suhteessa vähän verrattuna Amerikkaan – ja vain pieni osa orjista ylipäätään oli afrikkalaisia. Euroopassa orjat toimivat paremmissa työtehtävissä ja olivat luotettuja henkilöitä, kun taas myöhemmin Amerikassa rasismi oli räikeää ja afrikkalaisorjien olot huonot. Euroopassa orjien oli lisäksi helpompi vapautua tai vielä orjanakin ollessaan esimerkiksi kouluttautua.

Portugalilaisten orjalaivat saapuivat Eurooppaan 1400-luvun puolivälissä, mutta afrikkalaisia tunnettiin täällä jo ennen sitä. Vuonna 1400 mainitaan ensimmäisen kerran kauppiaskisällien kilta, Bruderschaft der Schwartzhäupter eli Mustapäiden veljeskunta, jonka nimi tuli sen suojeluspyhimyksestä, afrikkalaisesta pyhästä Mauritiuksesta. Mustapäät toimivat Tallinnassa ja Riiassa ja käyttivät tunnuksenaan pyhän Mauritiuksen kuvaa. Mauritius lainasi myös nimensä eurooppalaiselle mustaa tarkoittavalle sanalle mauri.

Suurin osa 1500-luvun Euroopan maureista oli tavallisia ihmisiä, jotka perustivat perheitä, loivat siteitä kotiseutuunsa ja asettuivat osaksi yhteiskuntaa. He toimivat valkoisten rinnalla erilaisissa ammateissa, kuten lakimiehinä, opettajina tai taiteilijoina.

Maurit nousivat kuninkaallisiin hoveihinkin, joissa heitä pidettiin erikoislaatuisuutensa ja hallitsijan sosiaalisen arvovallan vuoksi. Englannin Elisabet I:n lähiseurueessa oli maurilaispoika ja espanjalaisella Katariina Aragonialaisella afrikkalaislähtöinen hovineito. Ruotsin Juhanan hovissa toimi maurilaislakeija: vuoden 1568 henkilökuntaluettelossa mainitaan neljän lakeijan joukossa ”Morianen”, murjaani eli mauri. Valitettavasti hänestä ei ole enempää tietoa, ei edes nimeä. Lakeijan toimi osoittaa kuitenkin, että hän nautti korkeaa asemaa hovissa, kuninkaan lähipiirissä.

Maurit lienee tunnettu Ruotsin valtakunnassa vähintäänkin nimeltä vieläkin aiemmin: jo vuonna 1547 mainitaan sotalaiva ”Morianen”, vuonna 1569 jopa ”Finska Morianen”, Suomen mauri.

Mustapäiden vaakuna Riian kiltatalosta. ǀ Coat of arms of the Blackheads from guild hall in Riga.
Picture: Wikimedia Commons

***

African peoples’ history in Europe is strongly linked with slavery. First Africans were brought to Europe by the Portuguese in 1444, and the year 1619 saw the first African slaves in North America. This year can be regarded as a rough division between two different time periods and two different continents in attitudes towards racism.

Definition of race was different in the 16th century Europe than later in the North America. People of colour weren’t considered inferior, but different, as “exotic other”. Compared to North America, African slaves were few in Europe – and formed only a small section of all slaves. European slaves had better positions and were trusted people, whereas in the North America racism flourished and people of colour were treated very badly. European slaves had also better chances for freedom and for example opportunities to get education.

Portuguese slave ships came ashore in Europe in the middle of the 15th century, but even before Africans weren’t completely unfamiliar here. A guild of merchant journeymen, Bruderschaft der Schwartzhäupter or Brotherhood of Blackheads, is mentioned for the first time in 1400. The name comes from the brotherhood’s patron saint, St. Maurice, who was an African martyr. His name is also the origin of the European word “moor” or “morian”, which means people of colour.

Most of the Moors in the 16th century Europe were ordinary people who founded families, had ties to their societies and were parts of their communities. Some people could also have highly esteemed professions like lawyer, university teacher, or artist.

Some Moors were even elevated to royal courts, where they were considered to signal social prestige and distinction. There was a Moorish boy in the retinue of England’s Elizabeth I, and the Spanish princess Catherine of Aragon had a Moorish lady-in-waiting. In 1568 John III of Sweden had a lackey who was referred to as “Morianen”, The Moor. Unfortunately we know nothing about him – not even his name. However, his post as someone working close to the king shows he enjoyed high status.

At least the term Moor was known in Sweden even earlier than the first known person: already in 1547 a war ship by the name “Morianen” is mentioned. In 1569 there’s even a ship called “Finska Morianen”, The Finnish Moor.

Sol in Piscibus – astrologiaa 1500-luvulla ǀ Sol in Piscibus – Astrology in the 16th century

Mikael Agricolan Rucouskirian (1544) kalenteriosaan on merkitty pyhimysten ja muiden kirkollisten päivien lisäksi Auringon kulku vuoden mittaan eläinradan merkeissä. Eilen, helmikuun 9. päivä Aurinko siirtyi Kalojen flegmaattiseen merkkiin: Sol in piscibus.

Astrologia tieteenä syntyi jo ennen ajanlaskun alkua ja eli renessanssiajalla kultakauttaan. Kuninkailla, ruhtinailla ja paaveilla oli omat astrologit, joita konsultoitiin ennen tärkeiden päätösten tekemistä ja jotka laativat horoskooppeja niin ihmisille kuin tapahtumille. Astrologia liittyi myös terveydenhoitoon: sen mukaan, missä merkissä Aurinko kulloinkin oli, pystyttiin laskemaan otolliset ajankohdat erilaisille toimenpiteille. Nyt, Auringon ollessa Kalojen merkissä, kannattaisi esimerkiksi iskeä pää- ja peukalosuonta ja nauttia lämmittäviä ruoka-aineita ja juomia, jollainen voisi olla Agricolan mukaan vaikkapa maarianverijuuren ja sellerin siemenillä maustettu viini.

Astrologin toimi oli usein yhdistetty lääkärin ammattiin. Näin oli myös Turun linnassa, jossa Juhanan hovissa tavataan astrologi, linnanlääkäri Johannes Copp. Niin astrologiaan kuin lääkäreihin nuivasti suhtautunut Kustaa Vaasa lähetti Johanneksen v. 1558 Turkuun parantamaan Juhanan vaivoja, ja hänelle ja perheelleen osoitettiin linnasta kokonainen huoneisto. Johannes tosin kuoli jo samana vuonna, mutta hänen perheensä jäi vielä linnan palvelukseen muutamiksi vuosiksi.

Toisin kuin Juhanan isä, Katariinan isä Sigismund Vanha oli tunnettu mieltymyksestään astrologiaan. Astrologiaa jopa opetettiin tuohon aikaan Krakovan yliopistossa, ainoana koko Euroopassa. Niin Sigismund Vanhalle kuin jo isälleen ja tämänkin isälle oli laadittu syntymäkartat, samoin ainakin Katariinan veljelle, Sigismund Augustille. Tapahtumahoroskooppi oli tehty myös Sigismund Vanhan ja vaimonsa Barbara Zapolyan kruunajaisten ajankohdalle. Sigismund Vanhan tiedetään konsultoineen astrologeja paljon, joten ehkä Skorpionin merkissä syntyneelle Katariinallekin oli tehty oma horoskooppi.

***

In Rucousciria, a Finnish language prayer book from 1544 by Mikael Agricola, there’s a calendar section which shows not only the days of the liturgical year but also the course of the Sun through the zodiac. Yesterday, February 9th, the Sun entered the phlegmatic sign of Pisces: Sol in piscibus.

Astrology as a scientific discipline was practiced already in the Antiquity and enjoyed its golden age in the Renaissance era. Kings, princes and popes had their own astrologers who were consulted before making important decisions and who wrote horoscopes for people as well as events. Astrology had connection to health care, too: different procedures were encouraged or dissuaded depending on the Sun’s sign in the zodiac. Now, for example, when the Sun is in Pisces, it would be beneficial to let blood from the head or the thumb and enjoy warming foods and drinks. A suitable drink, according to Agricola, would be wine flavoured with seeds from Agrimonia eupatoria and Appium.

Astrologers and doctors were often the one and the same. That was also the case in Turku Castle, where we find Johannes Copp, an astrologer and castle doctor, in John’s court. John’s father, King Gustav (who didn’t think much of astrologers or doctors), sent Copp to John in 1558, and he took his family and went. The Copps were given a whole apartment in the castle, where Johannes died not so long after. The rest of the family stayed, however, and served in the castle for a few years after that.

Unlike John’s father, Catherine’s father King Sigismund the Old was known for his affection in astrology. University of Kraków was the only place in Europe where one could even study the discipline. Sigismund, his father and even his father had had their birth charts written, and the King ordered one also for his son, Catherine’s brother, Sigismund Augustus. Horoscope was also written for Sigismund the Old’s and his wife Barbara Zapolya’s coronation. Sigismund consulted astrologers frequently, so maybe a birth chart was made also for Catherine, who was born in the sign of Scorpio.

Keskiaika on Turun linnassa edelleen pimeä ǀ The Middle Ages remain dark in Turku Castle

Turun linna ja sen rakennushistoria ovat kiehtoneet minua kauemmin kuin sen ylhäiset asukkaat. Sen historiasta on kirjoitettu paljon, mutta edelleen puuttuu kattava esitys etenkin linnan keskiaikaisista vaiheista. Tiedetään, että linna perustettiin 1280-luvulla saarelle ja että sitä rakennettiin vaiheittain aina 1500-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, kunnes sen käyttötarkoitus muuttui vähitellen hallinnollisista tiloista varastoksi ja teollisuustiloiksi, kasarmiksi, vankilaksi ja lopulta museoksi. Koskaan tuon reilun 700 vuoden aikana se ei ole ollut tyhjillään, aina sille on keksitty joku käyttötarkoitus.

Mainitsin jo alkuvuodesta SSS:n haastattelussa, että mielestäni Katariinan ja Juhanan renessanssihovin kutsuminen ”Turun linnan loiston ajaksi” on liioiteltua, kun verrataan sitä vaikkapa 1320-luvulla vaikuttaneen linnanpäällikön Matias Kettilmundssonin hoviin. Tuona aikana Turun linnassa elettiin kuin missä tahansa eurooppalaisessa ritarihovissa, niin sotataitoja kuin kulttuuria harjoittaen. Matias kuoli linnassa, ja hänen muutamaa päivää aiemmin kirjoittamansa rikas ja yksityiskohtainen testamentti on säilynyt. Yleisesti hänestä tiedetään kuitenkin ihan yhtä vähän kuin siitä, missä osissa linnaa hän asui ja miltä linna ylipäätään hänen aikanaan näytti.

Mistä sitten johtuu renessanssiajan korostaminen Turun linnassa? Ehkä siitä, että 1500-luvulla rakennusta muokattiin ajan ihanteiden mukaiseksi niin, että se sai aivan uudenlaisen ilmeen ja käyttötarkoituksen kuin sillä keskiajalla oli ollut. Nämä Juhanan rakennuttamat kerrokset ja uudet rakennustekniset yksityiskohdat hallitsevat linnaa edelleen ja osaltaan vaikeuttavat keskiaikaisten osien tutkimista. Tai ehkä 1500-luku tulee keskiaikaa lähemmäksi, koska tuolta ajalta alkaa olla enemmän linnaa koskevia dokumentteja. Lähes täydelliset tilikirjat alkavat vuodesta 1538, kun keskiaikaisia ei ole säilynyt. Tai sitten tutkijat ovat olleet tähän saakka kiinnostuneita lähinnä renessanssiajasta, ja ”pimeä keskiaika” on saanut jäädä taka-alalle. Itse ajattelin parikymppisenä olevani vielä joskus se tutkija, joka rakentaisi Turun linnan keskiaikaisesta rakennushistoriasta kattavan esityksen. Vaikka sittemmin kiinnostuin enemmän myöhemmistä prinsessajutuista, on linnan keskiaika edelleen sydäntä lähellä oleva asia.

***

I’ve always been fascinated by Turku Castle and it’s building history. Even though a lot has been written about it, there’s still no comprehensive history of its earlier phases. We know that the castle was founded around 1280 on an island and then expanded in several phases until 1500’s and a shift in use as an administrative castle. It became a warehouse and an industrial site, a barrack, a prison, and finally, a museum. Never in those over 700 years has it been completely empty, it’s always served its surrounding areas in one way or another.

Earlier this year I stated in an interview that calling Catherine and John’s time “the heyday of Turku Castle” is somewhat exaggerated. Let’s take capitaneus Matts Kettilmundsson in the 1320’s, for example. He housed a magnificent knightly court in Turku Castle, a court where both culture and art of war was practiced. The capitaneus died in the castle, and from the rich and detailed will he left behind we can learn about the material culture of his court. Commonly, however, he and the castle in his time are very little known.

Why, then, the Renaissance era is so emphasized in Turku Castle? Maybe because the medieval castle was heavily modified in the 1500’s (mainly by Duke John) to suit the Renaissance taste in architecture, and those modifications are still very prominent in the castle’s appearance. Or maybe it’s easier to conduct research into the Renaissance era with more documents preserved. Castle’s accounts start from 1538, while there’s almost none from the Middle Ages. Or maybe the researchers have just been more interested in the Renaissance and left the “Dark Ages” remain as such. When I was younger, I thought I’d become the researcher who’d conduct the extensive history of the castle’s medieval phases. Even though I later became more interested in Renaissance princess stuff, the castle’s medieval history lies still very close to my heart.

Asusteet tuontipellavasta, tiskirätit kotikutoisesta ǀ Accessories of imported linen, dishcloths of homemade

Eräässä Facebookin historianelävöitysryhmässä virinneen vaatetusmateriaalikeskustelun myötä intouduin itsekin tarkastelemaan lähemmin, miten Katariinan ja Juhanan vaatteissa oli käytetty pellavaa. Perusoletus on, että (keskiajalla) pellava oli ainoastaan alusvaatteissa käytetty materiaali, jonka ei ollut soveliasta näkyä ulospäin. Mutta miten oli 1500-luvulla Turun linnassa?

Ulkomaista tuontia olevat pellava- ja puuvillakankaat tunnettiin Jagellojen hovissa, mutta niistä tehtiin enimmäkseen pöytäliinoja, lautasliinoja ja vuodevaatteita. Vaatteissa niitä käytettiin alusvaatteisiin. Tämä käy hyvin ilmi myös Katariinan myötäjäisluettelosta: valkoinen palttina, oletettavasti pellavainen, mainitaan vain kolmen gurgiellan eli helmipaidan materiaalina ja yhden alushameen vuorina. Muuten palttina mainitaan juuri pöytä- ja lautasliinoissa sekä pesu- ja kiillotusrättien ja erilaisten säilytyspussien materiaalina. Palttinaa oli käytetty myös vuorina yhdessä peitossa ja yhden sänkyteltan verhoissa. Aika harvoin siis.

Myötäjäisluettelossa on kuitenkin otsikko ”Majesteetin valkoisia tavaroita”, jonka alle on luetteloitu paitoja, asusteita, yömyssyjä yms. kevyempiä tavaroita. Otsikon ja sisällön perusteella voi olettaa, että näiden materiaali olisi pellava tai puuvilla, varsinkin, kun arvokkaammat materiaalit on tässäkin ryhmässä mainittu erikseen. Myös paidat tehtiin ainakin nykypäivään säilyneiden esimerkkien perusteella pellavasta. Oletettavasti aikalaisille on ollut selvää, että paidat, röyhelöt, esiliinat, hunnut ja muut ovat olleet ”valkeita” palttinaisia, ilman, että sitä on täytynyt erikseen kirjoittaa.

Inventaarioluettelossa sen sijaan ei mainita yhtäkään pellavaista vaatetta tai asustetta niin Katariinan kuin Juhanankaan tavaroissa, vaikka jotkut Katariinan edellä mainituista asusteista sieltä löytyvätkin. Ehkä henkilökohtaiset alusvaatteet kulkeutuivat Ruotsiin muuta kautta kuin ryöstettyinä tai takavarikoituina. Joka tapauksessa omaisuusluetteloiden (ja aikakaudelta tunnettujen pukeutumiskoodien) perusteella on selvää, että herttuapari esiintyi makuuhuoneidensa ulkopuolella silkkiin ja villaan pukeutuneena, arvokasta tuontipellavaa hienoina yksityiskohtina puvussaan käyttäen.

***

A recent discussion on a Facebook’s re-enactor page inspired me to take a closer look at the use of linen in Catherine and John’s clothing. The assumption is that linen was used only in underwear, and it wasn’t appropriate to be seen clad only in linen. But was that the case in the 16th century Turku Castle?

Fine imported linen and cotton fabrics were familiar in the Jagiellon court, but they were mostly used for making tablecloths, napkins and bed linens. When making clothes, they were used for shirts. This is apparent also from Catherine’s Inventory of Dowry: white plain weave, most likely linen, is mentioned only in connection with three gurgielle or pearl shirts and as a lining for a petticoat. Otherwise it’s mentioned under tablecloths and napkins and as the material for wash and shining cloths and bags for keeping textiles. It was also used as a lining for curtains of a bed canopy. So, the mentions of linen are scarce.

However, there’s a chapter “Her Majesty’s white things” that lists shifts, accessories, nightcaps etc. It can be concluded from the header and the items listed that these too are made from linen or cotton, especially when more costly materials in this chapter are mentioned separately. The extant examples of 16th century shirts also suggest that they were made of linen. Apparently it was clear for the contemporaries that shirts, ruffles, aprons, veils and other “whites” were made of linen, so it wasn’t necessary to write it down.

There are no mentions of linen in the Inventory of Possessions, not under Catherine’s or John’s things. However, some of Catherine’s abovementioned accessories can be found there. Maybe their personal underwear didn’t get looted or confiscated and they brought it to Sweden with them. In any case, based on the inventories (and 16th century codes) it’s apparent that outside their bedrooms the ducal pair appeared clad in silks and woollens, using expensive imported linen as exquisite accessories.

Juhana-herttuan puvun rekonstruktio ǀ Reconstruction of Duke John’s outfit

Vaihteeksi on ihan mukavaa miettiä muitakin asioita kuin prinsessamekkoja, joten päätin alkaa työstämään pukua Juhanalle. Koska miehen asuun kuuluu enemmän osasia kuin naisen pukuun, oli inventaarioluettelossa hieman enemmän kahlaamista. Pian sieltä kuitenkin alkoi hahmottua mahdollisesti yhteen kuuluvia vaatekappaleita, ja kokonaisuuksia muodostui useita.

Puvun tulevan käyttäjän valinta esittämistäni vaihtoehdoista oli puku, jossa on mustat housut ja sukat, musta röijy ja musta viilloskoristeinen mustavuorinen jakku. Kaikissa vaatekappaleissa on lisäksi musta nyörikoristelu. Yritin varovasti esittää, että muunkin värisiä pukukokonaisuuksia tai edes kontrastivärisiä koristeluja mustalla täältä myös löytyisi, mutta valinta ei muuttunut. Sanottakoon kuitenkin, että inventaarioluettelon perusteella Juhanan tyypillisin puku oli juuri tällainen mustaa mustalla -ratkaisu, joten siinä mielessä se kuvastaa sitä, millaisessa asussa olevaan Juhanaan olisi linnan käytävillä saattanut todennäköisimmin törmätä.

Juuri ennen vuodenvaihdetta valmistui asun ensimmäinen vaatekappale, mustakirjontainen paita. Juhanan vaatteiden leikkauksista ja malleista ei ole sen paremmin tietoja kuin Katariinankaan, joten ne täytyi löytää taas muualta. Ruotsalaisen ylhäisön pukeutumisesta on onneksi olemassa loistavat esimerkit, ns. Sture-vaatteet (v. 1567), jotka ovat esillä Upsalan tuomiokirkkomuseossa. Nils Sturen paita sai siis toimia lähteenä Juhanan paitaa kaavoitettaessa.

Nils Sturen paitaa mukaillen valmistettu Juhana-herttuan paidan rekonstruktio / Reconstruction of Duke John’s shirt patterned after an extant shirt of Nils Sture.

Tavoitteena ei ollut valmistaa paidasta replikaa, vaan käyttää sitä mallina. Juhanan paita sai siitä pitkät hihansa, korkean kauluksensa, syvän halkionsa ja leveän röyhelön niin kaulukseen kuin hihansuihin. Samoin kirjonnan sijoittaminen kaulukseen ja halkion reunoille määräytyi alkuperäisen paidan mukaan. Juhanan paidan pituus ja runsaus taas määräytyi käytettävissä olevan kankaan mukaan. Olisin mielelläni tehnyt varsinkin hihoista runsaammat, mutta kangasta ei nyt vain ollut enempää.

Paidan kirjonnan väriksi valikoitui musta paitsi siksi, että se sointuu muuhun asuun, myös siksi, että se oli tyypillisin väri paidoissakin. Pari paitaa oli kirjottu punaisella silkillä. Kirjonnan malli on saksalainen – muoti, jota Ruotsin valtakunnassa seurattiin. Juhanalla ei muuten mainita yhtään paitaa inventaarioluettelossa, mihin lie siinä vaiheessa joutuneet.

***

At times it’s nice to think about something else than princess stuff. So, for a change, I began thinking about princely stuff and started to work on an outfit for Duke John! Men’s outfits consist of more items than women’s, so it took a bit more digging into the Inventory of Possessions, where all the clothing items are scattered and not grouped together by which outfit they belong to. Slowly I began to understand which items possibly belonged together, and managed to form several different outfits.

The user-to-be of John’s outfit chose from several suggestions an outfit with black trunkhose and socks, black doublet and black jerkin with slashes and black lining. Every item is also decorated with black cord. I tried to suggest different colours or at least contrasting decoration, but to no avail. I have to say, though, that John’s most common outfits were entirely black, so he might have worn something like this if you happened to bump into him in the castle’s narrow corridors.

A couple of weeks ago I finished the black embroidered shirt, the first piece of the outfit. Since there’s no information on the cut of John’s clothes, I had to search elsewhere. Luckily there are great extant examples of clothing of Swedish nobility, the so called Sture clothes (1567) that are on display in the Uppsala Cathedral. I used the shirt of Nils Sture as a reference in patterning John’s shirt.

I didn’t try to make a replica of the shirt but took some basic features and transferred them to the reconstruction of John’s shirt. These include the length of the sleeves, the high collar and the deep slit, and the wide ruffles on collar and wrists. I also placed the embroidery on the collar and the slit like in Nils’s shirt. The length and fullness of John’s shirt were determined by the amount of the fabric at hand. I think I would have wanted to make the body and especially the sleeves fuller, but I had to make do with what I had.

The embroidery is executed in black, because it goes well with the rest of the outfit, but also because it was most common in shirts as well. There were only a couple of shirts embroidered with red. The pattern is contemporary German – a fashion followed in the Swedish court. By the way, John has no shirts mentioned in the Inventory of Possessions. Wonder what happened to them…

Katariinan kokeilevassa keittiössä: Puolalaista kukkoa keskiaikaisittain – Catherine’s Experimental Kitchen presents: Medieval Polish rooster dinner

Salvo- tai syöttökukko oli ruokapöydän kunkku koko keski- ja uuden ajan Euroopassa. Salvokukot olivat arvostettuja suuren kokonsa ja rasvaisen lihansa vuoksi, ja puolalaisen sanonnan mukaan ateria ilman sitä ei ollut hyvä ateria. Salvokukkoja syötiin jo keskiajalla, ja vielä vuodelta 1682 olevassa ensimmäisessä puolankielisessä keittokirjassa, Compendium ferculorumissa, se on suuressa roolissa.

Keskiaikainen puolalainen ruoka saa tässä paikallisen vivahteen, kun rasvaisen salvokukon sijaan käytin piikkiöläistä maatiaiskukkoa. Keskiaikainen makumaailma on silti hyvin saavutettavissa: siipikarjan liha muistutti enemmän riistalintujen lihaa kuin nykyisin, ja alkuperäisroduissa tämä piirre on edelleen.

Valmistin ruuan Dembińskan (kts. lähteet) teoksessa julkaistun reseptiosion ohjetta mukaillen. Siihen kuului sipulia, kaalia, luumuja, persiljaa, katajanmarjoja ja laakerinlehtiä. Luumujen sijaan käytin kuivattuja viikunoita, sillä niitä sattui olemaan, enkä leikannut lintua auki vaan asetin sen kokonaisena kaali- ja sipulipedille. En käyttänyt pekonia, jota olisi kuulunut laittaa lihan päälle, mutta maustoin lihan suolalla, jota ei reseptissä mainittu. Nesteenä toimi inkiväärillä ja kanelilla maustettu unkarilainen punaviini.

Kukko valmiina kypsennettäväksi – Ready for roasting

Kypsensin ruuan takassa niin, että asetin astian kuumille hiilille ja jätin sen yöksi hautumaan. En osaa sanoa lämpötiloista tai muista olosuhteista mitään, niistä ei ole aavistustakaan… Seuraavana päivänä valmistin lihalle vihreän kastikkeen hunajasta, oliiviöljystä, sinapista ja persiljasta ja lisukkeeksi hirssiä. Puolalaiseen ruokapöytään kuuluivat eri väriset kastikkeet, ja hirssi on niin ikään puolalaiselle ruokakulttuurille ominainen vilja.

Ruoka maistui modernimmalta, enemmän nykyaikaiseen suuhun sopivalta kuin se ”keskiaikainen” ruoka, jota olen tottunut syömään. Tätä voisikin hyvin kokeilla, jos tuntuu, ettei pidä keskiaikaisesta (länsieurooppalaisesta) ruuasta. Pidin myös lihan mausta, jota tässä lähdin ensimmäistä kertaa kokeilemaan. Se oli tummempaa ja kuivempaa kuin moderni broilerin liha, niin ulkonäöltään kuin maultaan.

No mitä tällä sitten on Katariina Jagellonican kanssa tekemistä? Missään ei mainita, että Katariina olisi tällaista kukkoa syönyt. Se on silti suosittuna ja arvostettuna ruokalajina kuulunut hovin pöytään, ja mausteet ja lisukkeet ovat myös tyypillisen puolalaisia. On hyvin mahdollista, että Katariinakin olisi tällaista ruokaa voinut nauttia.

***

Capon was the king of the banquet table in medieval and early modern Europe. Capons were valued for their size and fatty meat, and according to a Polish saying a meal without it was not a good meal. Capons were consumed already in the Middle Ages, and they still have a great role even in the oldest Polish cookbook, Compendium ferculorum from 1682.  

Medieval Polish meal gets a local twist here. Instead of fatty capon I used Finnish landrace rooster of Piikkiö line. In the Middle Ages poultry meat resembled fowl, which is a feature still present in landrace chickens, so we can still reach medieval flavours.

I prepared the meat after a recipe published in Dembińska’s book (see sources) with slight alterations. The recipe included onion, cabbage, prunes, parsley, juniper berries and bay leaves. Instead of prunes I used dried figs, because I happened to have some in the pantry, and I didn’t cut the bird open but placed it whole on onion and cabbage bed. I left out bacon strips that were supposed to be placed on top of the bird, but added salt, which was not mentioned in the recipe. Hungarian red wine with ginger and cinnamon was used as a sauce.

After being prepared I placed the dish in the hearth over burning embers and left it there overnight. I can’t tell you about the temperatures or other conditions inside the hearth, however, because I have no idea… Next day I prepared a green sauce for the meat and millet for the side. Different coloured sauces were common in Polish dinner table, and millet was also a typical dish in Poland.

The dish tasted somewhat different from the “medieval” meals I’ve accustomed to. The taste is more modern, so to speak, closer to our own palate, so it could be worth a try if you’re thinking you don’t like medieval (Western European) food. I also liked the taste of the meat – it was my first time to try some, and I was pleasantly surprised. It was drier and darker, both in appearance and in taste.

What does this have to do with Catherine Jagiellon, then? There are no mentions of her having capon or rooster prepared like this for dinner. However, all the elements are there: the very popular and highly valued capon was part of the courtly table, and the sides, herbs and spices are typically Polish as well. It is possible that even she enjoyed this dish in some form or the other.

Lähteet – Sources:

Klemettilä, Hannele: Keskiajan keittiö. Jyväskylä 2007. Published also in English: The Medieval Kitchen. A Social History with Recipes. London 2012.

Flandrin, Jean-Louis: “Polish Banquets in the Sixteenth, Seventeenth and Eighteenth Centuries”. Arranging the Meal. A History of Table Service in France. Berkeley 2007.

Dembińska, Maria: Food and Drink in Medieval Poland: Rediscovering a Cuisine of the Past. University of Pennsylvania Press 1999.

Power Plays and Unwavering Wills: How My Research Came to Be

Catherine Jagiellon, c. 1555

The main character of this blog is Catherine Jagiellon, whose possessions and 16th century material culture in general is the subject of my research. Catherine is especially popular in Finland, where she resided as duchess in 1562-63, in Sweden, where she ruled as queen in 1569-83, and of course in her native Poland, but for readers from other countries she might be a bit more unfamiliar. 

Catherine was born in Kraków in 1526 as the youngest daughter of Polish king Sigismund I and queen Bona. She received education fit for a Renaissance princess: she could speak, read and write several languages, play instruments, discuss different topics in politics, religion and philosophy etc. Her upbringing, of course, was aimed to specific goal of becoming a cultured consort, which she also proved to be. She became duchess of Finland in 1562 when she married duke John, son of Swedish king Gustav I, and later queen of Sweden after her husband was crowned king. She died in Sweden in 1583 after years of being sickly.

Two contemporary documents list Catherine’s possessions, and they constitute the main sources of my research. They were created in conjunction with two life-changing events for Catherine: her wedding and her imprisonment.   

Catherine was 36 years old when she married duke John of Finland, who was 11 years her junior. John’s older brother Eric was the ruling king of Sweden at the time after the passing of their father, and their relations weren’t exactly filled with brotherly love. John aimed higher than his position allowed and wanted to make his county of Finland more independent. Marrying Catherine was part of his plan to gain him a powerful and rich ally. King Eric strongly opposed but John proceeded with his plans anyway. Opposing the will of the king and carrying out foreign affairs independently was considered treason, and ultimately John got what was coming to him.

John of Sweden, 1582

Catherine and her brother king Sigismund II, however, were at this point unaware of John’s risky businesses, and the marriage ceremony was conducted October 4th, 1562 in Vilnius, Lithuania, where the Polish court resided at the time and where also John had traveled. The festivities lasted over a week, during which the inventory of Catherine’s dowry was composed. It consists of what Catherine brought with her to Turku castle, her new home in Finland. There are hundreds of entries which include for example Catherine’s clothing and jewelry, cooking and eating utensils, furnishings and even personnel.

Vilnius in 1576

After the festivities were over John traveled home with his newlywed wife, and after some hardship they arrived at Turku castle on Christmas Eve. During the following few months they lived in their luxurious court having parties and governing their county until John was condemned to death in June 1563. After some fruitless negotiations with John king Eric’s troops sieged the castle in August, and shortly after John surrendered. The ducal couple was taken captive and their possessions confiscated. John and Catherine were taken to Gripsholm castle, Sweden, where they were held until 1567. What was left of their possessions after the siege was shipped to Stockholm castle, where an inventory was produced Oct 28th – Nov 3rd, 1563.

This is the background and the surroundings where these documents on Catherine’s possessions have their origins. John and Catherine’s story continues all the way to the Swedish throne, but with the help of these inventories I am trying to shed light on their court in Turku castle, however short-lived it was.